Lapsiperhe testaa: Frisbeegolfaamassa

Perheemme 9- ja 7-vuotiaat innostuivat frisbeegolfista viime kesänä. Peli onkin kivaa ajanvietettä yhdessä lasten kanssa. Käyn usein pelaamassa lasten kanssa Hämeenlinnan frisbeegolfradalla, joka on 9-väyläinen rata. Sen kiertämiseen meidän kolmihenkisellä kokoonpanollamme ja aloittelijan taidoillamme menee noin tunnin verran.

Pelin idea on simppeli. Vihreältä matolta tehdään frisbeekiekolla aloitusheitto kohti väylän lopussa olevaa koria. Jokaisen väylän alussa olevasta infotaulusta voi tarkastella kuinka pitkä väylä on ja kuinka monella heitolla korille voisi päästä. Täytyy myöntää, että meidän heittotekniikoissamme olisi vielä paljon hiomista. Mutta peli on hauskaa, vaikka heitto ei aina ihan nappiin - tai koriin - menisikään.

Varmasti tästäkin lajista saa välineurheilua, ja rahaa pystyy laittamaan sen sataan erilaiseen kiekkoon niin paljon kuin tili antaa myöten. Mutta vähemmälläkin pärjää, jos käy pelailemassa ihan huvikseen ja saadakseen kevyttä liikuntaa. Aluksi pelasimme koko porukka kolmella kiekolla, mutta kun innostusta on riittänyt, olemme hankkineet kaikille omat draiverit, lähestymiskiekot ja putterit. Ja parit päälle.

Kiekkoja on siis kolmenlaisia ja niitä jokaista saa erilaisilla muovilaaduilla ja monen painoisina. Marketeista saa hyviä peruskiekkoja, mutta urheilukauppoihin eksyessä kannattaa varautua siihen, että lapset haluavat valita kiekkoja lisää jo pelkästään siksi, että ne ovat niin kivan näköisiä. Ja siinä mielessä värillä on väliä, että jos ja kun kiekko lentää väylältä sivuun, maaston värityksestä erottuva kiekko löytyy helpommin aluskasvillisuuden seasta.

Juoksujalkaa kohti seuraavaa väylää.

Reissun loppuarvostelu:

Hyvää
- sopii lähes kaikenikäisille: maasto ja radan pituus voivat asettaa rajoituksia huonojalkaisille tai pienille lapsille
- välineitä ei tarvita paljon ja ne ovat suht edullisia
- radan kiertäminen on yleensä ilmaista
- ratoja on paljon ympäri Suomea, kiekot voi ottaa helposti mukaan matkoille ja käydä kokeilemassa uusia ratoja matkan varrella

Huonoa
- Varsinkin aluksi pienten lasten heitot voivat lähteä lähes mihin suuntaan tahansa. Aikuisen pitää seurata ja painaa mieleensä tarkasti, mihin kaikkien kiekot laskeutuvat, jottei kiekkoja katoa maastoon.
- Jos sattuu radalle ruuhka-aikaan ja suuren seurueen perään, voi joutua jonottelemaan joka väylän alussa.

Lapsiperhe testaa: Mansikoiden itsepoimintaa

Oikeastaan on harhaanjohtavaa väittää, että testasimme itsepoimintaa. Poiminta on meille jo lähes perinne, sillä ainakin kuuden vuoden ajan olemme käyneet joka kesä kerran tai pari poimimassa mansikoita Kankaisten marjatilalla.

Hyvä ensivaikutelma teki meistä heti kanta-asiakkaita. Ensimmäisenä kesänä saimme nimittäin tilalta aivan järisyttävän hyviä marjoja, eivätkä ne senkään jälkeen ole huonoille maistuneet.


Nyt lähdimme kuitenkin ensimmäistä kertaa matkaan koko perheen voimin. Koska kesä on ollut sateinen, oli minulla epäilyksiä mansikan maistuvuuden suhteen. Varmistellakseni huippumakua olin hakenut tilalta maistiaismarjoja pariin otteeseen etukäteen. Kun alla oli kaksi aurinkoista päivää, säntäsimme tilalle  heti aamupäivästä. Otimme mukaamme kolme 10 litran ämpäriä ja yhden 5 litran ämpärin pikkuväelle. Tällä kertaa eivät astiat pellolla loppuisi kesken.

Kävimme ensin sisällä punnituttamassa tyhjät ämpärimme. Juuri kun pääsimme takaisin ulos, pellolle poimijoita kuljettava traktori tuli oven viereen. Kätevää! Traktorimatka oli varsinkin pienemmille lapsille jännittävä kokemus.

Tilan päärakennuksessa on myös kahvila, joka mainostaa tarjoavansa
Hämeen parasta kahvia. Valitettavasti kahvi oli kuitenkin lopussa, kun
mies yritti sitä ostaa. Olisikohan jutussa perää, kun kahvi on niin suosittua?
Joka tapauksessa taviskahvikin maistui kuulemma ihan hyvälle.

Pellolla meille näytettiin rivit, joista pääsimme poimimaan. Alku oli lupaava. Kaikki 1-vuotiasta lukuun ottamatta säntäsivät heti keräämään marjoja. 1-vuotias sen sijaan keskittyi syömään kuormasta. Mansikkapenkkien väleissä oli jonkin verran pois nypittyjä, huonoksi menneitä marjoja, joten en uskaltanut antaa pienen ihan omin päin napsia marjoja suuhunsa, ettei hän vain olisi syönyt huonoja maasta.

Kun pikkumies oli mansikanpunainen hiuksista kengänkärkiin saakka, ja hän oli syönyt ämpäristä mielestäni jo liiankin kanssa, hätistelin hänet pois penkkien välistä kokonaan. Sen jälkeen yhden henkilön aika kuluikin pientä vahtiessa. Hän olisi nimittäin halunnut koko ajan takaisin traktoriin. Lapsen jumittavat rattaat olisivat olleet kätevät mukana.

Muut poimivat ahkerasti. Reilussa tunnissa saimme neljän vanhimman kesken kasaan kolme ämpärillistä. 3-vuotias keräsi pienempään ämpäriin pari litraa marjoja. Tämän kauempaa ei olisi tämän ryhmän kanssa pellolla voinut viipyäkään.

Traktori vei meidät marjoinemme takaisin punnituspaikalle. Mansikkaa oli yhteensä 18,5 kiloa! Kyllä kelpaa talven tulla.

 

Mies jäi kantamaan marjoja autoon, ja me muut suuntasimme pomppulinnaan. 3-vuotias ei kuitenkaan uskaltanut kauaa olla hyppimässä, koska pomppijoita oli aika monta. Siirryimme tutustumaan leikkialueeseen, joka on tämän kesän uutuus. Hauskat keinut, köysivaijerirata, liukumäki ja perinteinen hiekkalaatikko olivat vetäneet alueen täyteen leikkijöitä.

Leikkialueen vieressä oli myös isot häkit, joissa oli ihmeteltävänä Helmi-kana ja Jussi-kukko poikineen sekä puput Linda ja Pörrö-Kake. Vähän kauempaa löytyi myös lampaita.

Reissun loppuarvostelu:

Hyvää
- jo aika pienetkin lapset jaksavat poimia mansikoita hyvin
- isot marjat täyttävät ämpärin nopeasti
- lapset viihtyvät tilalla monipuolisen tarjonnan vuoksi kauan
- lapsiperhe tuntee olonsa tervetulleeksi niin tilalle kuin pellolle, missään ei saa paheksuvia katseita, vaikka mukana olisi suuri lauma lapsia
- tilalla panostetaan myös oheistoimintaan, vaikka päätuotekin on myyvä
- lähes joka vuosi on ollut jotain uutta ihmeteltävää
- mansikat nyt vaan on niin hyviä

Huonoa
- Laatu maksaa: marketin edestä saisi varmasti mansikkansa halvemmalla. Toisaalta elämys jäisi saamatta ja laatikkomansikoiden seassa on usein paljon huonoja marjoja.
- Isoja määriä poimiessa ämpärit ovat huonoja, sillä pohjimmaiset marjat väkisin hiukan liiskaantuvat. Laakeita laatikoita taas on lapsien kanssa huono kantaa.
- Ahneelle tulee huono olo ;-)

Lapsiperhe testaa: Museojunalla piknikille

Perheemme esikoinen täyttää vuosia tällä viikolla. Perinteisten juhlien sijaan päätimme kutsua vieraat junapiknikille.

Kaikki saapuivat Minkiön rautatieasemalle Jokioisiin. Toiset tulivat suorinta tietä, toiset taas navigaattorin ohjeiden mukaan, lähialueen maisemiin perusteellisemmin tutustuen.

Minkiön rautatietasema on viehättävä paikka, josta löytyy kahvila, asemarakennus ja wc:kin olisi ollut jossain tontin takanurkilla. Lisäksi alueella on erilaisia junatalleja.

Kapearaiteisella rautatiellä on ollut liikennettä vuodesta 1898 lähtien.

Junapiletit hankitaan asemarakennuksesta
vanhanaikaiselta lippuluukulta.

Piletit leimataan tarkasti.

Sirukortin lukija ja mustetta täytekynään

Mulla kauas menolippu on! Lapset reissaavat puoleen
hintaan ja alle 6-vuotiaat ilmaisella nallelipulla.

Kahvilarakennuksessa on esillä
vanhoja kylttejä ja mainoksia.

Kun juna puksutti paikalle Jokioisten suunnasta, suurin osa juhlakansasta nousi kyytiin. Koska aikomuksemme oli tehdä matkaa vain toiseen suuntaan, muutamien piti uhrautua autokuskeiksi siirtämään uudemman aikaiset menopelinsä seuraavalle asemalle.


Humppilan päässä ehdimme ennen junan saapumista levitellä piknikliinat pressun päälle ja kantaa pöydät esiin. Asema yllätti positiivisesti: todella vanhalta näyttävästä varastorakennuksesta löytyi jopa sisävessa ja pienimmille potta.

Sillä väliin junassa kaikilla oli mukavaa. Lapset nauttivat noin 20 minuuttia kestäneestä matkasta eikä kukaan kyllästynyt, kuten olin aiemmin jännittänyt. Ihan hyvin olisi voinut ajella edestakaisinkin. Junan heiluva eteneminen ja koliseva kulkeminen loivat leppoisaa vanhanajan tunnelmaa.

Konduktööri tarkasti kaikilta matkustajilta piletit.

Jokioisten ja Humppilan välillä voi ihastella
kauniita maalaismaisemia.

Kun juna saapui Humppilaan, olivat piknikeväät esillä ja grilli kuumenemassa. Kajautimme muiden asemalla olijoiden ihmetykseksi kovaäänisen onnittelulaulun ja ryhdyimme syömään.

Humppilassa näkee yhdellä vilkaisulla
vanhaa ja uutta junakalustoa.

Humppilan aseman vieressä on laaja nurmialue,
josta löytyy pari keinuakin lapsille.

Kertakäyttögrilli oli piknikillä oiva väline, vaikkei se
taida kovin ekologinen ratkaisu olla.

Jääsalaatilla, meetwurstilla, mozzarellalla ja
suolakurkulla täytetty ciabatta. Kannattaa kokeilla, oli hyvää!

Hetken ruokalepo lahja-Akkarin parissa ja
sen jälkeen lähtivät futis- ja petankkipelit käyntiin.

Reissun loppuarvostelu:

Hyvää:
- junamatka on kiva elämys kaikenikäisille
- matkan pituuden voi valita itse: noin 20 minuutin välein on asema, vielä useammin pysäkkejä, joissa voi nousta kyytiin tai jäädä pois
- hinta on sopiva
- aurinko paistoi tällä kertaa koko iltapäivän; sateella voi valita avovaunun sijasta umpinaisen vaunun
- piknik on aina hyvä valinta!

Huonoa:
- avovaunussa on aurinkoisella ilmallakin yllättävän viileää, villatakit kannattaa ottaa mukaan
- jos hankkii pelkän menolipun, jonkun pitää jättää juna-ajelu väliin ja siirtää perheen auto toiselle asemalle

Lapsiperhe testaa: Hämeen linna

Ystäväperhe oli ohikulkumatkalla Hämeenlinnassa, ja he houkuttelivat meidät mukaansa tutustumaan Hämeen linnaan. Päätimme yksissä tuumin osallistua opastettuun kierrokseen.

Ilman opasta linnareissu olisikin jäänyt vähemmän antoisaksi, sillä monin paikoin linna on pelkkää kiviseinää ja tyhjiä huoneita. Toki linnassa oli paljon opastauluja, joista varmasti monet asiat olisivat selvinneet omin päinkin, mutta lapsien kanssa liikkuessa opastaulujen lukeminen ei ole ykkösvaihtoehto.

Opastettu kierros alkaa tunnin
välein heti lipunmyynnin ulkopuolelta.

Opas oli pukeutunut linnan hengen mukaisesti. Heti aluksi hän kertoi, että aikoo tiivistää linnan koko historiasta kertovaa osuutta, koska kierrokselle osallistui paljon lapsia. Joustavaa!

Oppaan johdolla tutustuimme mm. ainoaan ehjänä säilyneeseen tykkitorniin, kaivon historiaan, kappeliin ja erilaisiin huonetyyppeihin. Meidät vietiin myös pieneen varastohuoneeseen, jota on mahdollisesti käytetty joskus vankien säilytyksessä. Opas osoitti valot sammuttamalla, kuinka pimeä huone on ollut ilman sähkövalaistusta. Hän myös kertoi pyöveleistä ja varmisti erikseen, että tietäväthän kaikki, mitä pyöveli tarkoittaa. Elävästi pyövelin työnkuvasta tarinoimalla sai varmasti kaikkien lasten, ja varsinkin heidän vanhempiensa, huomion kiinnitettyä.

Kierros oli ohi noin puolessa tunnissa. Sen jälkeen linnaan sai jäädä tutustumaan itsekseen. Kävimme vielä kolmannessa kerroksessa, jossa oli Liikkuva koti -niminen telttanäyttely. Näyttely tuntui olevan ystäväperheemme 3-vuotiaasta retkemme kiinnostavin osuus. Meidän kolmivuotiaamme halusi puolestaan änkeä itsensä kaikkiin mahdollisiin ikkunasopukoihin ja kapeisiin käytäviin. Kapeat salakäytävät ja tykkien ampumisaukot taas kiinnostivat vanhempia poikia. Seurueen kaksi pikkuisinta keskittyi konttaamiseen ja seiniä päin juoksemiseen - kumpikin taitojensa mukaan.

Lopuksi piipahdimme sisäpihalla olevan Kruununleipomon kahvilassa sämpylöillä, suklaakakulla ja jäätelöillä.

Linnanherroilla, sotilailla ja vangeilla
on ollut kauniit maisemat katseltavanaan.

   

Kustaa II Adolf toi v. 1614 linnaan vieraisille myös kissan.
Legendan mukaan kuningas kuitenkin lähtiessään jätti
kissansa linnaan, jossa se vieläkin kummittelee.

Kuninkaansalin kattoa

Reissun loppuarvostelu:

Hyvää

- opastettu kierros kuului hintaan

- kierros oli sopivanmittainen
- historiaa on mielenkiintoista kuunnella, aina oppii jotain uutta
- lapsista oli hauskaa kulkea kapeissa käytävissä, kiljahdella kaikuvissa tiloissa ja kontata Kuninkaansalissa.

Huonoa

- pääsyliput olivat melko hintavat

- pienimpiä lapsia pitää kantaa paljon, rattaita ei voi ottaa mukaan
- linnaa ei ole "sisustettu" millään tapaa; huonekalut, seinämaalaukset jne. pitää kuvitella mielessään

- Suojakaiteissa oli paikoitellen aika suuria pinnojen välejä. Näytti siltä, että pieni pää voisi halutessan mahtua väliin.

Kun jo matka on elämys

Mainitsin aiemmin, että kävimme viime viikolla Naantalissa. Matkakohteena oli Muumimaailma.

Valmistelin matkaa tutkimalla edellisyönä Ilmatieteenlaitoksen ja Forecan sääkarttoja netistä. Hyvältä näytti: parikymmentä lämmintä eikä sadetta. Aamulla pakkasin autoon kolmen nuorimman lapsen lisäksi myös reilut eväät. Tarkoitus oli olla perillä lounasaikaan ja syödä ennen alueelle siirtymistä mahat täyteen.

Ovet säppiin ja kohti etelää!

Vaikka lomalla ei voikaan olla myöhässä, lähdimme matkaan noin tunnin suunniteltua myöhemmin.

Puoli tuntia ajettuani alkoi huuto autossa olla jo sen verran kova, että päätin pysähtyä bussipysäkille. Tarjoilin eväsleipiä kylmälaukusta kaikille kolmelle matkustajalle.

 

Muumimamman keittiössä leivät roikkuivat vartaissa.

Jatkoimme matkaa. Viiden minuutin kuluttua 1-vuotias alkoi yskiä. Onneksi kurkkua ärsyttänyt leipäpala irtosi. Se ja pari desiä kotona hörpittyä maitoa löytyi vaatteilta ja edellisiltana pestyltä turvaistuimelta. Auto levähdyspaikalle ja eväsvesipullot lorisemaan.

Kuonosta on syytä ottaa tiukka ote,
kun matkaa tehdään oksennukselle haisevassa autossa.

Ensimmäiseen suunniteltuun pysähdyspaikkaamme, mummilan pihaan, kaarsimme lounasaikaan. Mummi viisaana naisena oli tehnyt makaronilaatikkoa. 7- ja 3-vuotiailla ei kuitenkaan ollut nälkä, puolisen tuntia sitten syödyt eväsleivät painoivat masuissa. 1-vuotias nukkui. Söin itse. Samalla tutkin sääkarttoja, sillä ilma ei näyttänyt poutaiselta eikä tuntunut lämpimältä. Tällä kertaa toinen palvelu lupasi Naantaliin koko päiväksi sadetta, toinen lupasi, että sade lakkaa neljän maissa iltapäivällä. Kenelläkään ei ollut mukana sateenpitävää vaatetta.

Sadepilviä näkyvissä?

Päätimme kuitenkin ajella Naantalia kohti, ja jos sää olisi siellä ihan hirveä, miettisimme muita vaihtoehtoja Muumimaailmalle.

Juuri kun olimme menossa autoon, 3-vuotias päätti kuitenkin ottaa ruokaa. Ja sitten 7-vuotiaskin halusi. Tässä vaiheessa meidän olisi pitänyt olla jo mamman – ei mummin – keittiössä.

Mamman keittiössä on tarjolla houkuttelevia herkkuja.

Mummin toimiessa auton ”lentoemäntänä” huristimme loppumatkan pysähtymättä perille saakka. Naantalin aurinko tervehti meitä, joten ei kun parkkipaikkaa etsimään. Onni oli myötä ja lähes heti näin tien laidassa 8 tunnin kiekkopaikan tyhjänä. Pakki päälle ja taskuparkkaamaan. Kun perä lähestyi parkkiruutua, ruutuun ryntäsi seisomaan mies rattaissa istuvan lapsen kanssa.

Kyynärpäät esiin, niin tilaa löytyy. Kyllä isä osaa!

Tuijotin epäuskoisena, kun mies alkoi huiskuttaa minulle kehotuksia jatkaa matkaa. Nousin päätäni pyöritellen autosta. Mies ilmoitti, että paikka on jo varattu. Kun sanoin, ettei siinä ole autoa, mies kaivoi kännykän taskustaan ja soitti vaimolleen, että parkkipaikka on löytynyt.

Jäätävää käytöstä kohtaa Muumilaaksossa silloin tällöin.

Koska en itse viitsinyt ryhtyä samalla tavalla opettamaan omille lapsilleni maailmassa pärjäämisen keinoja, jatkoin matkaa, ja uusi parkkipaikka löytyi nopeasti. Eväshetken jälkeen suuntasimme lopulta Muumimaailmaan.

Lapsiperhe testaa: Kuohuva Imatrankoski

Mieheni mummola on Imatralla. Paikkakunnalla tulee siis käytyä suhteellisen usein. Aika harvoin ollaan kuitenkin satuttu paikalle niin, että olisi helppoa käväistä katsomassa koskinäytöstä. Tällä vierailullamme tajusin viittätoista minuuttia ennen näytöksen alkua, että kerrankin lapset ovat kylläisiä ja pirteitä eikä edessä tai takana ole neljän tunnin automatkaa - äkkiä kaikki kyytiin ja kuohuvaa koskea katsomaan!

Saavuimme paikalle juuri tasalta. Miestä alkoi epäilyttää, kun väkeä sillalla oli vain kourallinen. Minä optimistina vakuutin, että näytöksiä on kesäisin varmasti niin paljon, ettei joka kerralle riitä suuria massoja. Koski oli kovin hiljainen, ja kun mies tarkkana insinöörinä huomautti, että kosken uoma vaikuttaa aika märältä, lähdin tutkailemaan ympäristöä...

Koskinäytöksen musiikkivalikoima on nykyisin laaja.

Näytös olikin ollut jo tuntia aiemmin, kuudelta, eikä seitsemältä, kuten muistelin. Musiikkivalikoimakin näyttää edellisen visiitin jälkeen monipuolistuneen. Näytös Sibeliuksen Finlandialla on pariinkin kertaan kuultu ja nähty, nyt myöhästyimme Nightwish-versiosta. Pahus. 

Ukkosenkaltainen jyminä ei siis kuulunut puolta peninkulmaa kauemmas, kallio ei tärissyt jalkojen alla eikä vesi hyökännyt korkealle kallion seinää vasten – kaunista oli silti.

Topelius jatkaa kosken kuvailua Maamme kirjassaan seuraavasti: "Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa tai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä auringonpaisteessa."

Imatrankosken uoma.

"Tätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä rannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava, sijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen ranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää, katajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja."

Valtionhotelli Imatralla

Korvaava "koski" ihmeteltäväksi löytyi onneksi ihan läheltä.

Ensi kerralla paremmalla onnella.
EDIT 30.5.2013: Koski kuohuu Imatralla, osa 2.

Reissun loppuarvostelu (osittain vanhojen kokemusten perusteella)

Hyvää
- Kuohuva koski on mielestäni upeimmillaan valaistuna pimeänä syysiltana, mutta kokemisen arvoinen myös kesäillan näytöksessä. Maisemat ovat kauniita ilman kuohujakin.
- Vieressä on iso leikkipuisto, jossa voi piipahtaa purkamassa energiaa samalla reissulla.
- Ilmainen
- Koski on ihan kulmilla, eli Imatran yllättävän monipuolisilla kaupoilla voi pyörähtää ennen näytöstä.

Huonoa
- Pelottaisikohan kova ääni perheen pienimpiä? Tämä jäi testaamatta tällä kertaa.
- Yleensä paikalla on kova tungos, ja hyvän katselupaikan saadakseen liikkeellä pitää olla ajoissa.